Adoptio-odotuksemme

Me odotamme ensimmäistä lastamme, mieheni ja minä. Lapsemme tulee Afrikasta, ja minä uskon että hän on jo syntynyt. Odotamme nyt vain, millon puhelin soi ja tieto lapsestamme saavuttaa meidät.

Odotuksemme on ollut pitkä, ja siihen on mahtunut iloa, surua, epätoivoa ja onnea, turhautumista ja riemua… Adoptio-odotus koostuu ajallisesti sosiaalityöntekijöiden antamasta adoptioneuvonnasta, kotiselvityksen kirjoittamisesta, luvan saamisesta adoptiolautakunnalta sekä paperien keruusta kohdemaahan ja itse lopullisesta odotuksesta. Ja joka väliin ja sekaan meidän kohdalla tuntui hupenevan viikko, kuukausi sinne tänne. Aika tuntuu saavan ihan uusia ulottuvuuksia ja merkityksiä… Vaikka pahimpina turhautumisen hetkinäni vannoin, että en näin ikinä sano, niin nyt jälkeenpäin -onnellisena odottaen- uskon että adoptiomatkaamme on tähän asti mennyt juuri niin kauan aikaa kun siihen pitikin. Ja uskon että tästä eteenpäinkin, aikaa menee juuri niin kauan kunnes meidän lapsemme on valmis tulemaan luoksemme, kotiin. Ja sehän on vasta yksi etappi tällä ihmeellisellä matkallamme.

Minusta minun adoptiotaivalta kuvaa hyvin tötterö. Paperista tehty tötterö, jonka suuaukko on suuri ja toinen pää pienen pieni. Matkamme alkoi tuosta avarasta päästä, jolloin adoptioon liittyi paljon kaikenlaista.

Yleensä suunnatonta onnea siitä, että yhdessä mieheni kanssa olimme päätöksen adoptiosta tehneet, -tunsin itseni hyvin etuoikeutetuksi. Ja niin teen edelleenkin. Mutta alkuun kuului vielä paljon muutakin, yleistä kiinnostusta eri kulttuureihin, miettimistä mistä maasta mahdollisesti adoptoisimme ja miksi, tutustumista ihaniin ihmisiin, liikuttumista adoptiotarinoista sekä kaikkea mahdollista uuden asian tiimoilta. Tiedonjano oli valtava ja enerigaa riitti  suunnattomasti asioiden selvittelyyn. Ja olenkin ilonen, että tuolloin olin aktiivinen. Koska mitä lähemmäksi lapsemme saaminen tulee, kaikki ylimääräinen on karsiutunut asian ympäriltä, ja jäljelle on jäänyt se ainoa olennainen - saamme pian lapsemme. Tunnen miten olemme ikään kuin pitkän matkan jälkeen saapuneet melkein perille, eikä millään muulla, kuin tuolla kaivatulla lapsellamme ole merkitystä.

Ja vaikka minusta adoptio on erinomainen tapa perustaa perhe, en tällä hetkellä koe adoptiovani, vaan minun tötterön päässä on minä, mieheni, tuleva lapsemme ja hänen biologinen äitinsä. Toki ympärillä ovat asian mahdollistavat tahot, mutta muuten minun sydämessäni on pieni rengas, tötterön pää, jonka ympärillä me neljä odotamme. Ja aina tulemme olemaan tuon ringin yhdistämiä.

Adoptioprosessimme alusta asti olen miettinyt paljon tulevan lapsemme biologista äitiä. Ja tuntenut suurta kiitollisuutta ja yhteenkuuluvuutta tuon tuntemattoman naisen kanssa, joka antaa meille lahjoista suurimman, tehden vaikeimman päätöksen elämässään. Etenkin nyt, odotuksemme loppusuoralla, ajattelen häntä paljon. Ja tunnen hyvin vahvasti häntä kohtaan. Minulle elämän yksi suuri ihme on se, miten meidän elämät, toisistamme vielä tietämättä, nivoutuvat pian yhteen. Hänellä tulee aina olemaan erityinen paikka meidän sydämissä.  Jos jotain hyvää pitkästä odotuksesta etsisin, niin yksi on esimerkiksi se, että on ollut aikaa tutustua erilaisiin asioihin vanhemmuudessa/lasten elämässä. Kantoliinat on yksi näistä minulle ennestään vieraista asioista. Tänään hain Haikarakehto-Annani postista ja liina on todentotta pieni onni :o). Minä kuvittelen lapseni rintaani vasten, ja jo tuosta kuvitelmasta tiedän miksi haluan kantaa lapseni.

Meillä on kova ikävä lastamme, yhdyn kuulemaani lausahdukseen, että miten sitä voikin niin kaivata jotain, jota ei vielä edes tunne. Odotamme rauhallisina, mutta myös hyvin jännittyneinä. Edessä on tuntematon, jota on niin kovin odottanut ja tuttuna pitänyt. Me olemme valmiit ottamaan sen vastaan, sydän väärälläään rakkautta. --Odottava äiti

Lähetä kommenttisi osoitteeseen info@babyidea.fi, saat äidin yhteystiedot, tai kirjoita suoraan osoitteeseen: piparminttu10@luukku.com