Ensimmäisessä esittelyssä klassikkokirja: Jean Liedloff - The Continuum Concept. Penguin Books 2001.

Liedloffin mukaan me voimme muuttaa yhteiskuntaa ja maailmaa paremmaksi, kun lähdemme liikkeelle omista lapsistamme ja autamme heitä rakentamaan persoonallisuudelleen vahvan pohjan.
[Liedloff] [Ljungberg] [Jackson] [Pantley] [Sears] [Granju] [SearsII] [Sears III]
maailmaa muuttamassa
Jean Liedloffin kirja ilmestyi alunperin jo 1975 ja siitä on tullut ”pehmeän lastenhoidon” klassikko. Liedloff itse ei ajatellut kirjaansa lastenkasvatusoppaaksi, ja enemmän se onkin maailmankatsomuksellinen teos. Luettuaan kirjan on herkästi kuin tuore käännynnäinen: tuntuu siltä, että jokaisen vanhemman pitäisi lukea tämä kirja, niin maailma olisi paljon parempi.

Keskityn esittelyssäni Liedloffin ajatuksiin lapsista. Tässä pienessä kirjassa on kuitenkin paljon muutakin. Sen esitteleminen on sikäli myös turhauttavaa, että kirja kannattaisi lukea kokonaan – se on tiivistä tavaraa.

Liedloffin innostunutta, intohimoisesti asiaansa suhtautuvaa kirjoitustyyliä en saa esittelyyn siirretyksi – tyylissä on jotain hypnoottista, se kiehtoo ja ärsyttää. Ja oli sitten samaa tai eri mieltä, kirja ei jätä kylmäksi. Se kannattaa lukea jo kaikkien niiden kysymysten takia, joita lukiessa herää.


ihmislajin jatkumo
Kirjan näkökulma on evoluutiopsykologinen. Continuum-teoria perustuu Liedloffin omiin kokemuksiin eteläamerikkalaisen Yequana-intiaaniheimon parissa. Liedloff asui ja eli heimon kylässä ja hänellä oli tilaisuus tarkkailla mm. heimon tapaa olla lasten kanssa. Yequana-lapset viettävät käytännöllisesti katsoen kuusi ensimmäistä kuukauttaan – siihen saakka kunnes alkavat ryömiä – sylissä, kannettuina. Heidät otetaan mukaan joka paikkaan, he ovat jatkuvasti mukana vanhempien tai isompien sisarusten tehdessä töitä, keskellä tapahtumia. Liedloff kertoo hätkähtäneensä sitä, miten erilaisia intiaanilapset olivat verrattuina hänen tuntemiinsa länsimaisiin lapsiin. Yequana-vauvat, jotka saivat kyllikseen syliä, läheisyyttä ja kantamista, olivat rauhallisia, fyysisesti rentoja ja luottavaisia. Isompina, liikkumaan opittuaan, lapset olivat itsenäisiä, eivät takertuneet äiteihin tai hoitajiinsa eivätkä kitisseet näiden perään, vaan liikkuivat rohkeina ja tutkivat ympäristöään, palatakseen aina välillä tarkistamaan, että ”tukipiste” eli äiti tai muu hoivaaja oli paikalla. Lasten motoriset taidot kehittyivät huomattavasti nopeammin kuin länsimaisten, vaunuissa ja pinnasängyissä makuutettujen lasten.

Havaintojensa ja myöhempien tutkimustensa pohjalta Liedloff loi continuum-teorian: lyhykäisyydessään ajatuksen siitä, että ihmislajille on olemassa ”jatkumo”, luonnollinen elämäntapa, jota ihmislajiin syntyvä lapsi lajinkehityksen lakien mukaan odottaa. Meidän länsimaisessa lastenhoidossamme on vain menty oudosti metsään ja harhauduttu tästä: lapsi, joka odottaa saavansa ensimmäiset elinkuukautensa olla iho ihoa vasten, sylissä, kannettuna, lähellä ihmisen sydämensykettä, luonnollisessa liikkeessä, pannaankin yksin makaamaan ja pahimmassa tapauksessa jätetään huutamaan peitolla vuorattuun koppaan tai liikkumattomaan sänkyyn. Lapsen lajinmukaiset odotukset ja todellisuus eivät kohtaa toisiaan: kohdun ulkopuolella todellisuus onkin aivan muuta kuin mitä lapsi geeneihinsä ohjelmoidun kehityslinjan mukaan odottaisi. Lapsi ahdistuu, on itkuinen, sairastelee, kehittyy hitaammin.

sylivaihe
Liedloff käsittelee paljon vauvan varhaisvaiheita. Hänen näkemyksensä mukaan lapsen ensimmäiset elinkuukaudet määrittävät tulevan asenteen elämään. Liedloff puhuu ”syli-vaiheesta” (in-arms phase), joka sijoittuu syntymän ja ryömimään oppimisen (eli ulkomaailmaan suuntautumisen) väliin. Lajinkehityksen lakien mukaisesti lapsi hakee ”syli-annoksensa” täyteen ennen kuin voi siirtyä seuraavaan kehitysvaiheeseen. Ja kun tuo annos täytetään eli lapsi saa olla kannettavana ja läheisyydessä ensi kuukautensa, hän muodostaa terveen itsetunnon ja suhtautuu luottavaisesti toisiin ihmisiin.

Liedloffin mukaan ihmislapsi on kuitenkin mukautuvainen, ja sillä on jokaiselle menestyvälle lajille ominaista pyrkimystä stabiliteettiin, vallitsevan tilan säilyttämiseen. Vauvakin siis sopeutuu ympärillään vallitseviin oloihin vähitellen – vaikka ne poikkeaisivat siitä, mitä syntyvä lapsi on odottanut – ja pyrkii kehittämään identiteettinsä näiden mukaisiksi. Esimerkiksi lapsi, joka on pienestä asti ”opetettu” yksinäisyyteen, hakee tiedostamattaan koko elämänsä ajan tuota yksinäisyyden tilaa ja järjestää asiansa siten, että se säilyy. Liedloff kirjoittaa: ”Ihmisen taipumus kohti stabiliteettiä vastustaa kaikkia sellaisia pyrkimyksiä tai olosuhteita, jotka tekisivät hänestä kovin paljon enemmän tai vähemmän yksinäisen kuin mihin hän on tottunut.” Samoin lapsi, joka on omaksunut ajatuksen siitä, että hän on epätoivottu tai rasittava, hakeutuu tiedostamattaan aina sellaisiin olosuhteisiin, joissa saa tuntea tuon saman tunteen. Tämä johtuisi Liedloffin mukaan ihmislajin pyrkimyksestä status quon säilyttämiseen.

Mistä sitten voimme tietää, mikä on ihmislajille luonnollinen ja ”oikea” tapa elää ja hoitaa lapsia? Liedloffin mukaan se selviää tarkkailemalla luonnonkansoja, kuten yequana-intiaaneja. Turmeltumattomien jalojen villien ihannoimisessa piilee romantisoinnin vaara, ja paljon kysymyksiä jää kirjassa avoimiksi. Liedloffin havaintojen mukaan kuitenkin näillä ensikuukausinaan jatkuvasti kannetuilla lapsilla, joiden tarpeet tyydytetään välittömästi – rinta on aina saatavilla kun sitä tarvitaan – ei esiinny länsimaisten lasten tapaan itkuisuutta tai koliikkia. Ja kun sylivaihe on saatettu päätökseen ja lapsi on saanut tarvitsemansa annoksen täyteen, hän suuntautuu hämmästyttävällä energialla ja rohkeudella ulkomaailmaan.

Sen sijaan lapsi, joka jää vaille niitä olennaisia varhaisvaiheiden kokemuksia, jotka ”antaisivat perustan hänen sisäisen potentiaalinsa täyteen kukoistukseen” (kuten Liedloff kirjoittaa), ei ehkä koskaan tunne itseään täydellisesti, ehdottomasti, kyseenalaistamattomasti oikeaksi ja hyväksi. Kuitenkin tämä oikeellisuuden ja hyvyyden kokemus on ollut luonnollista ihmislajin edustajille 99,99 % ajan sen historiasta. Liedloffin mukaan länsimaisen ihmisen angsti, ahdistus ja jatkuva tunne siitä että jotakin puuttuu, johtuu nimenomaan siitä, että olemme harhautuneet pois jatkumoltamme, menettäneet kyvyn auttaa vauvamme luonnollisen elämän alkuun. Kun vauva jää vaille sylivaihetta, hän etsii sitä loppuelämänsä, muodossa tai toisessa – sellaista alkuyhteyttä äidin kanssa, joka on sisäänkirjoitettu lajimme kehitykseen.

Liedloff käsittelee pitkästi sitä, millaisia seurauksia varhaisella deprivaatiolla (joksi hän nimittää vauvan fyysistä ”eristämistä” ensimmäisinä elinkuukausina) on ihmisen elämässä. Erilaiset riippuvuudet, työn vältteleminen ja helppouteen (ikään kuin syliin ja kannettavaksi) pyrkiminen, parisuhteisiin ripustautuminen tai vaihtoehtoisesti tuhoava käytös toisia ihmisiä kohtaan ovat muun muassa hänen mukaansa piirteitä, jollaisia ei yequana-heimossa esiinny. Liedloffin mukaan jopa Freud olisi kirjoittanut psykoanalyyttisen teoriansa toisin, jos olisi päässyt tarkkailemaan yequana-äitejä ja vauvoja!
jatkumo ja nykymaailma
Se, miten Liedloff kuvaa länsimaisen vauvan havaintomaailmaa, on järkyttävää luettavaa. Vauva elää ensi kuukausinaan ”ikuista nyt-hetkeä”. Hänelle asiat ovat joko oikein (jatkumon mukaisesti) tai väärin. Hän ei osaa toivoa tai odottaa, että jos asiat ovat kehnosti nyt, ne paranevat pian. Hän ei voi ajatella, että ”äiti tulee kohta takaisin” kun äiti jättää hänet: vauvan maailma on äkkiä romahtanut. Hän itkee, joka on hänen yrityksensä saada syli taas palaamaan ja saattaa asiat kohdalleen. Liedloff kirjoittaa: ”Mutta jos [vauva] jätetään itkemään liian pitkäksi aikaa, jos vastausta, jota hän itkullaan hakee, ei tulekaan, itkun ilmentämä yritys saada asiat taas kuntoon lakkaa ja tilalle tulee tyhjyys vailla aikaa tai toivoa.” Ja vielä: ”Mikään hänen esi-isiensä kokemuksessa ei ole valmistanut häntä yksin jäämiseen, nukkuessa tai valveilla, ja vielä vähemmän siihen, että hän joutuisi itkemään ilman vastausta.” (Vapaasti suomennettuna.)

Liedloff on sikäli realisti, että tajuaa, että täydellisesti ihmislajin alkuperäisen jatkumon mukaiseen elämäntapaan on meikäläisen nykyihmisen vaikea päästä. Mutta jatkumo-elämäntapaa voi pyrkiä soveltamaan mahdollisimman pitkälle. Lisäksi kirja sisältää suunnitelman yhteiskunnan muuttamiseksi: kun vanhemmat lakkaavat ajattelemasta, että lapset ovat heidän omaisuuttaan jota heillä on oikeus ja jopa velvollisuus kouluttaa käyttäytymään kuten tahtovat, ja tajuavat, että lapset ovat osa ihmislajin jatkumoa, ollaan matkalla parempaan. Monet yhteiskunnan ongelmat rikollisuudesta lasten kaltoinkohteluun vähenevät Liedloffin mukaan, jos ihmiset eivät jää vaille olennaisia varhaisvaiheiden yhteyden kokemusta ja sitä tunnetta, että ovat hyviä ja ehdoitta rakastettuja.

Liedloff siis kritisoi meidän länsimaista lastenhoitokulttuuriamme kovin sanoin siitä, miten vaistoista vieraantunutta se on. Äidit ehkä vaistoavat, mikä olisi oikein pienen vauvan kanssa – mutta eivät uskalla luottaa omaan vaistoonsa. Voiko varhaista ”sylivaiheen deprivaatiota” sitten paikata enää myöhemmin lapsuudessa? Liedloffin mukaan pikkulapset hyötyvät valtavasti siitä, että he saavat tulla syliin, syleihin, aina kun tahtovat, ja nukkua vanhempiensa sängyssä näiden kanssa. Yleensä lapset jo melko pian, saatuaan läheisyyttä kyllikseen, haluavat omasta aloitteestaan siirtyä omaan sänkyyn. Liedloffin mukaan alusta asti ”perhepedissä” nukkuneet lapset yleensä haluavat siirtyä omaan sänkyyn kahden vuoden paikkeilla.

Liedloff ottaa esille myös väitteen, että lapsi joka saa liian paljon huomiota, ei kasva itsenäiseksi, ja väitteen, että lapsen jatkuva kantaminen heikentäisi lapsen luottamusta itseensä. ”Olemme jo nähneet”, hän kirjoittaa, ”että itseluottamus syntyy täysin eletystä sylivaiheesta, mutta olennaista on, että siinä lapsi on jatkuvasti läsnä, mutta harvoin huomion keskipisteenä. Lapsi yksinkertaisesti on läsnä, keskellä hoivaajansa elämää, jatkuvasti kokemassa asioita, turvallisesti kannateltuna.” Liedloffin mukaan äidin rooli on olla saatavilla, kun lapsi tarvitsee, mutta välttää yli-innokasta ylihuolehtimista ja jatkuvaa huomion kiinnittämistä lapseen. Jos lasta ylisuojellaan eikä hänen anneta itse testata osaamisensa rajoja, hän jättääkin vastuun selviytymisestään vanhemmilleen – sen sijaan, että kantaisi sen itse.

lapsen oikeudet

Liedloffin mukaan ”jatkumolapset” eli ne, jotka saavat varhaisvaiheissaan kylliksi luonnollista läheisyyttä, kantamista, elämän keskellä olemista, pystyvät vailla liikoja lukkoja ja estoja ja ahdistuksia nauttimaan elämästään, ja heillä on koko persoonallisuutensa potentiaali käytössään kehittymiseen, oppimiseen, työskentelyyn, iloitsemiseen. Kirjan lopuksi Liedloff heittää vielä vaatimuksen lapsen oikeuksista: saako lasta kohdella miten vain kasvatuksen nimissä? Aikuista ei jätettäisi yksin itkemään, aikuisen ahdistusta yritettäisiin lievittää ja aikuisella olisi oikeus vaatia tätä, miksei sitten lapsella. Liedloffin mukaan me voimme muuttaa yhteiskuntaa ja maailmaa paremmaksi, kun lähdemme liikkeelle omista lapsistamme ja autamme heitä rakentamaan persoonallisuudelleen vahvan pohjan. Sillä hyvin kohdellut lapset kohtelevat hyvin myös omia lapsiaan. Liedloff kirjoittaa: ”Kun todella ymmärrämme, mitä seurauksia on sillä miten kohtelemme vauvoja, lapsia, toisiamme ja itseämme, ja opimme kunnioittamaan lajimme todellista luontoa, saamme aimo annoksen lisää kykyä iloita.”
 

Haluatko kysyä tai kommentoida? Kirjoita suoraan Johannalle.

Aiheesta lisää englanniksi http://www.continuum-concept.org .