Toisena esittelyssä mielenkiintoinen pieni vihkonen: Tomas Ljungberg - Vad är naturligt för mitt barn? En introduktion till hur man som förälder kan ta hand om sitt barn på ett mer naturligt och biologiskt ursprungligt sätt. Exiris 2001.
  Kiinnostavinta Ljungbergin vihkosessa on se, miten hän löytää erilaisten ”pehmeän lastenhoidon” käytännöiksi muodostuneiden juttujen (kuten pitkä imetys, kantoliinat, perhepeti, läheisyys ja lapsen kuunteleminen) tueksi faktaa ihmisen kehityshistoriasta.
[Liedloff] [Ljungberg] [Jackson] [Pantley] [Sears] [Granju] [SearsII] [Sears III]

Ruotsalainen lääkäri ja käyttäytymistutkija Tomas Ljungberg kirjoittaa vihkosensa alussa, että käsitys siitä, miten lapsia tulisi hoitaa, on vaihdellut eri aikakausina ja eri kulttuureissa paljon. Välillä on oltu sitä mieltä, että lapsi on jätettävä omiin oloihinsa, jotta hän kehittyisi itsenäiseksi. Välillä taas väitetään, että lapsi voi parhaiten, kun saa olla fyysisesti lähellä aikuista. Toisinaan on suositeltu imetystä neljän tunnin väliajoin, toisinaan taas lapsentahtista imetystä lapsen oman halun mukaan. Joskus lapsia on imetetty useita vuosia, joskus imetys lopetettu jo parin kuukauden jälkeen. Mistä voimme tietää, mikä on oikea tapa, jos vaistomme eivät sitä kerro?
Ljungberg etsii ja esittelee luonnollista, luonnonmukaista tapaa hoitaa lapsia. Hän tutkii ihmisen biologista alkuperää, ja perustelee biologian, humaanietologian ja evoluutiopsykologian avulla sitä, mikä tapa hoivata jälkeläisiä on ihmislajille luontainen.

Pieneen 62-sivuiseen vihkoseen on koottu napakasti tietoa. Se jakautuu kahteen osaan: teoreettiseen taustaan, jossa Ljungberg tutkii biologista perustaamme ja sitä, miten ihminen on kehittynyt. Hän tarkastelee ensinnäkin sitä, miten varhaisessa ihmisten metsästäjä-keräilijäyhteisössä on hoidettu lapsia, ja toisaalta sitä, miten eläimet – etenkin apinat – hoitavat poikasiaan.

Toisessa osassa tarkastellaan käytäntöjä: millaiset käytännön tavat hoitaa lapsia ovat luonnollisia so. ihmislajille alkuperäisiä ja ominaisia.


ihmisen kehityksestä
Ihmisen kehityshistorian perusteella voidaan nykykäsityksen mukaan tehdä ihmisen käyttäytymistä koskevia johtopäätöksiä. Kuten Jean Liedloffkin kirjoittaa, ihmislaji kuten jokainen menestyvä laji on kehityttyään pysynyt lajina melko stabiilina. Ihmisen ominaisuuksiin kuuluu suuri sopeutumiskyky, mutta itse lajin perusodotukset ja -edellytykset eivät ole pääpiirteiltään muuttuneet.

Siksi Ljungberg luo katsauksen varhaisten ihmisyhteisöjen elämään. Hän käsittelee ensin ihmisen kehittymistä: ihmisen alkukotihan on itäisessä Afrikassa ja ihmisillä ja apinoilla sama biologinen alkuperä. Varhaiset ihmiset elivät metsästäjä-keräilijä-yhteisöissä, joissa oli yleensä vaihdellen 30-50 ihmistä. Tämä joukko, jossa usein oli läheisesti toisilleen sukua olevia ihmisiä isovanhemmista sisaruksiin ja serkkuihin, pystytti väliaikaisia leirejä, metsästi ja keräili ruokaa leirin lähiympäristöstä aikansa ja vaihtoi taas leiripaikkaa. Metsästäjä-keräilijä -leirissä oli pysyviä parisuhteita ja vanhemmat asuivat yleensä yhdessä lastensa kanssa omassa teltassa tai majassa. Myös toisten heimojen kanssa oltiin tekemisissä.

Ihminen onkin perustaltaan sosiaalinen laji, ja ihmisen kehitys on Ljungbergin mukaan paljolti johtunut näistä sosiaalisista yhteisöistä. Metsästäjä-keräilijä-leirissä oli tehokas työnjako, jonka ansiosta ihmisille jäi paljon vapaa-aikaa. Vapaa-aika käytettiin sitten juttelemiseen, rituaalisiin juhliin, lasten kanssa leikkimiseen, satujen ja myyttien kertomiseen jne. Näiden ajanviettotapojen takia metsästäjä-keräilijät elivät läheisessä henkisessä yhteydessä sekä toistensa että ympäröivän luonnon kanssa.

perhe ja heimo
Ljungberg esittelee metsästäjä-keräilijä -heimojen elämää ja lastenhoitoa. Tämän avulla hän tekee päätelmiä siitä, mikä on ihmislapselle luonnollista. En voi referoida koko vihkoa, joten poimin muutamia keskeisiä juttuja. Ensimmäisenä Ljungberg mainitsee sen, että lapselle on luonnollista olla osa suurempaa sosiaalista yhteisöä. Lapsen äiti ja isä ovat olleet läsnä lapsen kasvaessa, mutta perhettä on ympäröinyt myös muu suku ja heimo.

Ljungberg mainitsee, että monissa alkuperäiskulttuureissa joku muu kuin biologinen isä on usein ollut ”isän” roolissa lapselle. Esimerkiksi äidin veli, serkku tai joku muu miessukulainen on edustanut ”isää” silloin kun varsinainen isä ei ole ollut saatavilla.

synnytys
Synnytyksessä naista ovat avustaneet heimon toiset naiset. (Miehillä on synnytyksen kuluessa usein ollut meneillään oma synnytysseremoniansa keskenään; jonkinlainen symbolinen synnytys.)

Synnytyksen jälkeen äidille on järjestetty mahdollisuus olla vain vauvansa kanssa. Hän on kantanut lasta päivät, pitänyt sitä sylissään ja nukkunut sen vieressä. Tänä aikana nainen ei ole tehnyt mitään muita askareita, ja muut heimon jäsenet ovat auttaneet häntä. Tämä aika, jona äiti on keskittynyt vain ja ainoastaan vauvaansa, on vaihdellut eri heimoissa, mutta useimmiten se on ollut 2 - 4 kuukauden pituinen!

Ljungbergin mukaan metsästäjä-keräilijäyhteisöissä on siis pidetty tärkeänä äidin ja lapsen välisen tärkeän siteen, lapselle olennaisen kiintymyssuhteen muodostumista. Sille on annettu aikaa ja tilaa ohi kaiken muun lapsen ensimmäisinä elinkuukausina. Lasta on pidetty tiiviissä kehokontaktissa, kannettu ja imetetty tiuhaan ympäri vuorokauden.

sisarukset
Ihminen, kuten ihmisapinat, on saanut luonnonolosuhteissa lapsia harvoin: 3-4 vuoden välein. Tätä tiuhemmassa synnyttämisessä metsästäjä-keräilijäyhteisössä sekä äidin että vanhemman ja nuoremman lapsen riskit kohosivat liian suuriksi. Ljungbergin mukaan myös lapsen psyykkinen kehitys on 3-4 vuotiaalla sillä tasolla, että lapsi ei ole enää niin tiiviisti kiinni äidissä ja mustasukkaisuus pienempää sisarusta kohtaan on vähäisempää.
 
kasvatuksesta
Metsästäjä-keräilijäyhteisöitä tutkittaessa on havaittu, että kun lapsi on pieni, sitä ei ole erityisemmin ”kasvatettu” siinä mielessä, että sille yritettäisiin opettaa sääntöjä. Kun lapsi on pieni, läheisyys, aika, kärsivällisyys ja tunnesiteet ovat olleet tärkeitä. Tapoja ja ohjeita ja esimerkiksi kuivaksioppimista on alettu opettaa 1,5 - 2 vuoden iässä. Tässä Ljungberg viittaa Daniel Sterniin, jonka kehityspsykologisissa tutkimuksissa on havaittu, että 1,5-2 vuoden ikäinen lapsi alkaa nähdä itsensä objektiivisemmin, ymmärtää symboleita ja alkaa osata käyttää ja ymmärtää abstraktia puhetta. Näitä edellytyksiä tarvitaan, jotta lapsi voi ymmärtää abstrakteja ohjeita.
 
mitä voimme tänään tehdä lastemme hyväksi
Ljungbergin mukaan yhteiskuntamme on pahasti vinksahtanut ja vieraantunut. Monet pulmat lasten kanssa vältettäisiin, jos etsittäisiin luonnonmukaisempaa tapaa olla lasten kanssa. Vihkosensa lopuksi Ljungberg listaa näitä tapoja. Mitä nykyäiti tai -isä voi yrittää tehdä? Voi esimerkiksi, Ljungberg kirjoittaa, yrittää olla tunteva ja herkkäkuuloinen lapsensa viestien suhteen. Kiirettä olisi hyvä välttää ja antaa aikaa vanhemman ja lapsen tunnesuhteen muodostumiselle. Vanhemman pitäisi olla lapsen saatavilla – myös kantamista Ljungberg suosittelee, kun lapsi on pieni. Samoin hän suosittelee nukkumista yhdessä lapsen kanssa.

Imetyksen osalta Ljungberg kumoaa luonnollisesti suositukset imettää jonkin tietyn aikataulun mukaisesti. Imetyksen pituudesta Ljungberg kirjoittaa, että täysimetys kuuden kuukauden ikään asti on suositeltavaa, mutta jos lapsi itse on kiinnostunut ottamaan ruokaa ja laittamaan sitä suuhunsa jo pari kuukautta aikaisemmin, ei tälle ole esteitä. Ljungbergin mukaan imetystä kannattaa jatkaa muun ravinnon ohella 2-3 vuoden ikään asti.

Lapsen kasvaessa vanhemman olisi osattava Ljungbergin mukaan olla myös herkkä lapsen muuttuville tarpeille. Lapsi saattaa esimerkiksi haluta yhä enemmän irrottautua vanhemmista ja tehdä asioita itsenäisesti ja ilman näitä. ”Tämä ei ole epäonnistumista”, Ljungberg kirjoittaa, ”vaan päinvastoin: mitä enemmän läheisyyttä ja turvallisuutta lapsi saa aikaisessa vaiheessa, sitä itsenäisempi hänestä tulee myöhemmin elämässä.”

Lasten jättämisestä hoitoon Ljungberg kirjoittaa, että olisi tärkeää, että lapsen ja tätä hoitavan ihmisen olisi annettu kunnolla tutustua ennen hoitoon jättämistä. Toisin sanoen olisi tärkeää, että lapsella muodostuisi kiintymyssuhde häntä hoitavaan ihmiseen. Alle yksivuotias ei pysty muodostamaan Ljungbergin mukaan kuin yhden tai muutamia kiintymyssuhteita, mutta jo 3-4 vuoden ikäinen pystyy paljon helpommin kiintymään ja hakemaan tukea muistakin kuin äidistä tai muusta ensisijaisesta hoitajasta.

jatkuvuus, säännöt, rutiinit - ja oman sisimmän kuunteleminen
Kiinnostavinta Ljungbergin vihkosessa on se, miten hän löytää erilaisten ”pehmeän lastenhoidon” käytännöiksi muodostuneiden juttujen (kuten pitkä imetys, kantoliinat, perhepeti, läheisyys ja lapsen kuunteleminen) tueksi faktaa ihmisen kehityshistoriasta.

Vihkosen lopuksi Ljungberg toteaa, että lapsi tarvitsee jatkuvuutta, sääntöjä ja rutiineja - rajojen asettaminen kasvavalle lapselle on luonnollista ja tarpeellista.

Viimeiseksi hän vielä kehottaa - erilaisten oppien ja teorioiden sijaan - vanhempia kuuntelemaan sisintään ja omia tunteitaan. ”Kun seuraamme omia tunteitamme, seuraamme biologisia juuriamme ja annamme lapsillemme luonnollisemman ja alkuperäisemmän elämän alun”, hän kirjoittaa.
 

Seuraavana sarjassa: Jackson, D. Three in a bed - the benefits of sleeping with your baby.

Haluatko kysyä tai kommentoida? Kirjoita suoraan Johannalle.

Myös muuta Ljungbergin tuotantoa http://www.exiris.se/ .