"Taksikuski ajoi kuin porsas tajuttuaan että nyt on synnytys käynnissä."
– Piian synnytyskertomus
[Osa I] [Osa II] [Osa III] [Osa IV] [Osa V] [Osa VI] [Osa VII] [Osa VIII] [Osa IX]
[Osa X]

~26.12.2003~

Aamupäivällä 14.10.2003 minulla oli yliaikaistarkastus Naistenklinikalla. Lääkäri tsekkaili vauvan ja sanoi että enää ei mene kauan, ihan on vauva lähtöasemissa ja paikat pehmeät, pää kiinnittynyt ja mitä vielä.

Kolmen lapsen äiti

Kättelin lääkäriä ja sanoin että sain parhaat uutiset sitten plussatestin. Olin aika väsynyt ja hermostunut odotteluun ja olin varma että vauva ei synny koskaan. Bussimatkalla kotiin tunsin ekat supistukset. Edellisessäkin synnytyksessä yliaikaistarkastuksen sisätutkimus aloitti supistukset. Tuntui ihanalta! Hymyilin vain ja odottelin supistusten voimistumista.

Vuorokauden vaihtuessa viidenneksitoista päätin mennä nukkumaan. Supistukset eivät voimistuneet eivätkä niiden välit tihentyneet ja ajattelin että tarvitsen kuitenkin lepoa. Enkä ollut enää yhtään varma että vauva syntyisi. Heräsin puolen tunnin välein supistukseen. Tsekkailin ajan kulua puhelimen kellosta. Kuuntelin lasten hengitystä ja tuntui kummalta ajatella että tämä on viimeinen yö kun minulla on kaksi lasta.

Kolmen pintaan puolen tunnin välein tulevien supistusten seuraksi tuli pienempiä supistuksia, noin kymmenen minuutin välein. Nukahtelin edelleen niiden välillä. Vähän vajaa kuusi en enää saanutkaan nukuttua ja piti puuskutella aina vähän voimakkaammin supistusten aikana. Nousin ylös ja käväisin suihkussa. Vesi tuntui ällöttävältä, ihoni oli tosi arka ja ärsyynnyin enenevässä määrin. Avasin tietokoneen ja laitoin ystävilleni tiedon että juon kupin teetä ja sitten lähden. Herätin miehen ja sanoin että nyt on lähtö tiedossa ja että seuraa perässä kunhan lapsenvahti tulee. En voinut vain lähteä ja jättää lapsia nukkumaan niin että heräävät kun vain lapsenvahti on paikalla. Mieleni keveni heti kun mies suostui järjestelyyn.

Olin ajatellut että rautaisen hengitystekniikkani kanssa voin mennä vaikka bussilla Naistenklinikalle. Soitin kuitenkin taksin ja sitä odottaessani portailla piti vähän steppailla ja puuskuttaa taas. Supistukset olivat jo voimakkaita ja tulivat noin kolmen minuutin välein. Taksikuski ajoi kuin porsas tajuttuaan että nyt on synnytys käynnissä. Ajoi päin punaisia ja ohitti samalla yhden niihin valoihin pysähtyneen bussin, joka jäi vilkuttelemaan valojaan peräämme. Tasaraha, sanoi kuski eikä halunnut kolikoitani.

Moikkailin vastaanoton tyypille ja säntäsin suoraan synnyttäjien vastaanottoon. Siellä oli tyypit nokosilla joten pyytelin vuolaasti anteeksi ja sanoin että tulin jo nyt koska haluan epiduraalin. Että se siitä luomusynnytyksestä. En tiedä missä vaiheessa päätös kypsyi mutta siinä vaiheessa se tuli minun suustani ulos. Vanha kunnon synnytystapani. Uusi tapa pelotti ja hermostutti, otin mieluummin hyväksi havaitun. Hoitaja otti myös esille tämän kokenut synnyttäjä-termin, ja taas se nauratti. Kokenut synnyttäjäkö? Tuntui epävarmalta vaikka edellisestä kerrasta on vasta kaksi ja puoli vuotta.

Menin pötköttämään käyrien ajaksi, kello oli jotain varttia vaille seitsemän aamulla kun pääsin sairaalalle. Kun pääsin antureista irti, menin vaihtamaan vaatteet ja systeemit. Supistukset olivat todella ilkeitä, nojailin seiniin niissä kohdissa huonetta joissa oli naulakko jossa roikkua. Otin täyshoidon peräruiskeineen kaikkineen kuten aikaisemmillakin kerroilla, en kestänyt ajatella että kätilö joutuu veren ja pompannappien lisäksi siivoilemaan ulosteitakin. Tuntui aika orvolta istua vessanpöntöllä kouristelevan mahan kanssa ja supistella samaan aikaan. Nauratti niin kauheasti että oli pakko purra huulta, tuntui pahalta mutta todella koomiselta. Kun siitä selvisin, roikuin taas naulakossa ja kätilö kurtisteli kulmiaan osaaottavasti. Tunsin itseni yksinäiseksi ja toivoin että mies tulisi kohta. Katsoin kuitenkin kelloa kun pääsin synnytyssaliin, ja edellisten synnytysteni perusteella oletin että menee seuraavaan yöhön saakka. Olen "aina" synnyttänyt yöllä, joten en osannut yhtään ajatella että vauva syntyisi päiväsaikaan. Tai aamulla.

Kello oli kymmenen yli seitsemän kun tulin synnytyssaliin ja tsekkasin paikat. Ceedee-soitin, jipii, musiikki soimaan. Pari supistusta meni levyä laittaessa, ja kun Jamiroquai rupesi laulamaan Feels good/feels so good... oli pakko ottaa musiikki heti pois, tuntui rienaukselta ja musiikki muutenkin häiritsi keskittymistäni supistuksiin. Rentoutin itseni mahdollisimman hyvin silloin kun supistus alkoi ja uudelleen kun supistus loppui ja hengittelin ässään tyyliini ja yritin olla avoin supistuksille, mutta ei voinut mitään, sattui kauheasti, silmissä musteni ja oli pakko vikistä. Tunsin itseni idiootiksi. Kohdunsuu oli viitisen senttiä auki tullessani sairaalaan. Kätilö tuli esittäytymään ja kertoi että Rouva Epiduraali oli mennyt sektioon ja tulisi noin vartin päästä. Kysyin, tulinko liian aikaisin, ja kätilö sanoi että monet tulevat tuossa vaiheessa että saavat epiduraalin! En siis ollut yksin! Kysyttiin, saako opiskelija (nainen) seurata synnytystäni. Annoin auliisti luvan, lähinnä siksi että kun opiskelija tuli esittäytymään, en halunnutkaan päästää hänen kädestään irti, oli kiva pitää jota kuta kädestä ja puuskuttaa. Tuntui niin pirun yksinäiseltä vaikka ympärilläni oli ihmisiä. Miestä oli ikävä, ja lapsia. Ja sattui, iik. Ja oli turhauttavaa seurata kelloa. Koska vartti olisi mennyt ja anestesialääkäri tulisi annostelemaan?

Sain epiduraalin, toiminta oli todella nopeaa. Opiskelija piti minua kädestä ja oli osaaottavan näköinen ja myötätuntoinen. Kääntelimme minua kyljeltä toiselle, oli hassu tunne kun ensin toiselta puolen katosi kipu, käännös, ja sitten toiselta puolelta katosi kipu. Näytti hullulta kun maha kiristyi supistukseen ja supistus tuntui, mutta ei sattunut. Vielä hieman epäilytti, mutta olin kuitenkin aika varma että epiduraali oli oikea päätös. Aikaisemmin olin luullut rentoutuvani, mutta olin kuitenkin ollut ihan mytyssä kivun aiheuttamasta jännityksestä. Nyt pystyin oikomaan ja kokoamaan itseni. Tämän jälkeen mielikuvani synnytyksestä ovat hieman hataria, epiduraali nousi minulle taas päähän.

Opiskelija laittoi pyynnöstäni musiikin päälle. Nyt kuulosti hyvältä koska minustakin tuntui hyvältä. Otin pienet tirsat ja soitin miehelle. Lapset olivat hereillä, lapsenvahtia odottelivat. Keskustelin opiskelijan kanssa opinnoistaan ja muista päivän polttavista puheenaiheista. Tuntui kuin olisin ollut humalassa. Odottelin synnytyksen edistymistä pötkölläni, jalat olivat ihan hyytelöä.

Kätilö ehdotti kalvojen puhkaisemista. Kyselin tarkkaan miksi ehdotti sellaista. En ollut ihan vakuuttunut mutta sanoin että puhkaistaan vain. Kätilö sanoi että mies voisi tulla sairaalaan NYT, koska kalvojen puhkaisun jälkeen synnytys lähti etenemään räjähdyksenomaisesti. Lapsivesi oli vihreää.

Mies tulikin suurin piirtein seuraavalla sekunnilla, vähän yli yhdeksän. Sisätutkimus, olin täysin auki, ja kätilö sanoi että voisin ruveta ponnistamaan. Se tuntui hölmöltä koska en tuntenut minkäänlaista ponnistamisen tarvetta. Halusin ponnistaa kyljelläni, viime synnytyksessä se oli hyvä asento. Kätilö antoi luvan yrittää, mutta ei siitä mitään tullut. Käännyin selälleni ja asento tuntui ihan hyvältä. En tiennyt koska ponnistaa. Kätilö antoi ohjeita, ja tuntui todella typerältä ponnistaa, en saanut ponnistukseen voimaa ollenkaan kun ei ponnistuttanut.

Minusta rupesi tuntumaan että jokin on vialla. Kysyin kätilöltä onko kaikki hyvin. Oli, kuulemma, vauvan pää vain oli jotenkin kummassa asennossa. Vanha raskaudenaikainen keuhkovaivani iski päälle ja kätilö toi minulle happimaskin ja käski hengittää. Oli todella lähellä että en potkaissut miestä siinä vaiheessa ulos synnytyssalista kun rupesi sössöttämään jotain Tähtien Sota-juttuja maskista kuuluvien hengitysäänien pohjalta. Oloni oli huono ja hermostunut ja tuntui että kaikki menee huonosti ja toinen vain selostaa Darth Vaderista ja kuun valloituksesta, on siinä kanssa tukihenkilö.

Kätilö kutsui toisen kätilön avuksi paikalle ja keskittyivät väärässä asennossa olevan pään ongelmaan. Alkoi pikkuhiljaa ponnistuttaa. Yhtäkkiä kuulin kun kätilö sanoi: "Katsokaa nyt mikä tässä on!" ja häipyi huoneesta. Minä tietysti panikoin ja kyselin taas onko kaikki hyvin, samaan aikaan oli pakko ponnistaa. Hengitysteiden puhdistamiseen tarkoitetussa pumpussa olikin rektaalipää ja kätilö säntäsi hakemaan oikeaa päätä. Tuossa vaiheessa alkoi naurattaa hillittömästi, se ponnistus meni ihan pilalle ja annoin miehellekin anteeksi asiattomuudet.

Yhtäkkiä kätilö sanoi että vauvan pää on nyt oikeassa asennossa. Sen muuten huomasin itsekin, homma helpottui heti. Ponnistin innoissani ja tunsin kuinka vauva liikahti lupaavasti. Muistin synnytystoivelistani ja sanoin että "jos ilman välilihan leikkausta selviäisi" ja ponnistin vauvan pään ulos. Seuraavalla työnnöllä, samalla kun vauvan hengitysteitä puhdistettiin, ponnistin sitten loput vauvasta. Kello oli 10:13.

Kätilöt purskahtivat nauruun: "Voi kun tuli iso poika!" Mies ihaili että onpa pojalla isot kädet! Minuun iski epätodellinen olo enkä osannut oikein sanoa mitään. Ei tuntunutkaan miltään, katsoin vain tapahtumia. Vauva oli tosiaan iso ja punainen ja isokätinen. Napaverinäyte, neula heilahti ja veri lensi. Häntä itketti. Havahduin siinä vaiheessa kun kätilö kysyi mieheltä, haluaako tämä leikata napanuoran. Mies leikkasi esikoisen napanuoran hämmennyksissään, kakkosen napanuoran antoi kätilön leikata, ja sanoi tälläkin kertaa että eiköhän kätilö hoida sen homman parhaiten. Minä mylvähdin että 'saanko minä!' ja nousin istumaan ja leikkasin jalkojeni välistä vauvan napanuoran poikki.

Vauva oli iso kuin mikä, 55 senttiä ja 4580 grammaa. Sairaalakassin sisältö oli siis jo alusta asti auttamattomasti liian pieni. Nolostutin miehen ihailemalla että pojan genitaalit ovat ihan samanlaiset kuin mieheni. Moneen kertaan ja kovaäänisesti. Olin ihan muissa maailmoissa, ainoa ajatukseni oli että vauva pitää saada rinnalle heti. Sainkin, ja vauva rupesi heti syömään. Imetin rauhassa, sen jälkeen kätilö kylvetti vauvan. Hän oli ihan vakava, ämpärissä pystyasennossa, käänteli vartaloaan pään pysyessä paikallaan. Hänellä oli heti silmät auki ja näin että ne ovat siniset. Tukkaakin hänellä oli, vaikea sanoa minkä väristä. Märkää.

En jaksanut pahemmin makailla vaan halusin istumaan. Kätilö ompeli pienen repeämän ja minä ihmettelin että "ai minkä repeämän"? Kolme tikkiä. Minusta se oli paljon, mutta kätilö informoi että repeämä on tosi pieni, tekevät vain taideparsintaa. Vauva ja minä olimme täynnä neuloja ja kanyyleja ja ties mitä, vauvalla anturi päässä sydänääniä varten, minulla tippa kädessä ja epiduraalisysteemit selässä ja vaikka mitä. Repeämineen kaikkineen, pahin vaurio mikä synnytyksestä jäi, oli teipin aiheuttama ihottuma selässäni.

Vauva oli isänsä sylissä sen hetken kun käväisin suihkussa toisen imetyksen jälkeen. Vaihdoin puhtaat vaatteet päälle ja söin. Nälkä oli kammottava, olin syönyt viimeksi iltapalan ja siitä oli pitkä aika. Vauva oli sylissäni kun kätilö tuli kysymään olemmeko valmiit siirtymään osastolle ja haluanko mennä rullatuolissa. Heitin repun selkään ja olin jo ottamassa vauvaa kantoliinaan. Mies ja kätilö sanoivat, ettei kannata urheilla, isä voi kantaa vauvan. Kävelimme sitten niin. Tuntui edelleen siltä kuin olisin ollut humalassa. Tuntui ihanalta ja tyytyväiseltä. Kolmen lapsen äidiltä!

Osastolla tuli sairaanhoitaja heti tervehtimään ja näytti meille huoneemme. Kysyin saako vauvaa nukuttaa vieressä. Sain luvan. Kysyin saako vauvaa kantaa kantoliinassa. Hoitaja sanoi että sitä ei suositella vaan vauvaa pitäisi kuljettaa pikku sängyssään. Sanoin että aion kantaa liinassa. Kätilö onnitteli vielä ja halasi mennessään. Juttelimme miehen kanssa hetken ja soitimme lapsille, sitten mieheni lähti kotiin ja minä jäin vauvan kanssa pötköttämään vierekkäin. En tuntenut oloani kovin väsyneeksi, mutta kohta uni vei sylissäni rinta suussa makailevan pikkuvauvan ja minut mennessään ja nukuimme monta tuntia.

Haluatko kommentoida? Piian osoite on: piudis@mbnet.fi .