|
Kättelin lääkäriä ja sanoin että sain parhaat uutiset sitten plussatestin.
Olin aika väsynyt ja hermostunut odotteluun ja olin varma että vauva ei
synny koskaan. Bussimatkalla kotiin tunsin ekat supistukset.
Edellisessäkin synnytyksessä yliaikaistarkastuksen sisätutkimus aloitti
supistukset. Tuntui ihanalta! Hymyilin vain ja odottelin supistusten
voimistumista.
Vuorokauden vaihtuessa viidenneksitoista päätin mennä nukkumaan.
Supistukset eivät voimistuneet eivätkä niiden välit tihentyneet ja
ajattelin että tarvitsen kuitenkin lepoa. Enkä ollut enää yhtään varma
että vauva syntyisi. Heräsin puolen tunnin välein supistukseen. Tsekkailin
ajan kulua puhelimen kellosta. Kuuntelin lasten hengitystä ja tuntui
kummalta ajatella että tämä on viimeinen yö kun minulla on kaksi lasta.
Kolmen pintaan puolen tunnin välein tulevien supistusten seuraksi tuli
pienempiä supistuksia, noin kymmenen minuutin välein. Nukahtelin edelleen
niiden välillä. Vähän vajaa kuusi en enää saanutkaan nukuttua ja piti
puuskutella aina vähän voimakkaammin supistusten aikana. Nousin ylös ja
käväisin suihkussa. Vesi tuntui ällöttävältä, ihoni oli tosi arka ja
ärsyynnyin enenevässä määrin. Avasin tietokoneen ja laitoin ystävilleni
tiedon että juon kupin teetä ja sitten lähden. Herätin miehen ja sanoin
että nyt on lähtö tiedossa ja että seuraa perässä kunhan lapsenvahti
tulee. En voinut vain lähteä ja jättää lapsia nukkumaan niin että heräävät
kun vain lapsenvahti on paikalla. Mieleni keveni heti kun mies suostui
järjestelyyn.
Olin ajatellut että rautaisen hengitystekniikkani kanssa voin mennä vaikka
bussilla Naistenklinikalle. Soitin kuitenkin taksin ja sitä odottaessani
portailla piti vähän steppailla ja puuskuttaa taas. Supistukset olivat jo
voimakkaita ja tulivat noin kolmen minuutin välein. Taksikuski ajoi kuin
porsas tajuttuaan että nyt on synnytys käynnissä. Ajoi päin punaisia ja
ohitti samalla yhden niihin valoihin pysähtyneen bussin, joka jäi
vilkuttelemaan valojaan peräämme. Tasaraha, sanoi kuski eikä halunnut
kolikoitani.
Moikkailin vastaanoton tyypille ja säntäsin suoraan synnyttäjien
vastaanottoon. Siellä oli tyypit nokosilla joten pyytelin vuolaasti
anteeksi ja sanoin että tulin jo nyt koska haluan epiduraalin. Että se
siitä luomusynnytyksestä. En tiedä missä vaiheessa päätös kypsyi mutta
siinä vaiheessa se tuli minun suustani ulos. Vanha kunnon synnytystapani.
Uusi tapa pelotti ja hermostutti, otin mieluummin hyväksi havaitun.
Hoitaja otti myös esille tämän kokenut synnyttäjä-termin, ja taas se
nauratti. Kokenut synnyttäjäkö? Tuntui epävarmalta vaikka edellisestä
kerrasta on vasta kaksi ja puoli vuotta.
Menin pötköttämään käyrien ajaksi, kello oli jotain varttia vaille
seitsemän aamulla kun pääsin sairaalalle. Kun pääsin antureista irti,
menin vaihtamaan vaatteet ja systeemit. Supistukset olivat todella
ilkeitä, nojailin seiniin niissä kohdissa huonetta joissa oli naulakko
jossa roikkua. Otin täyshoidon peräruiskeineen kaikkineen kuten
aikaisemmillakin kerroilla, en kestänyt ajatella että kätilö joutuu veren
ja pompannappien lisäksi siivoilemaan ulosteitakin. Tuntui aika orvolta
istua vessanpöntöllä kouristelevan mahan kanssa ja supistella samaan
aikaan. Nauratti niin kauheasti että oli pakko purra huulta, tuntui
pahalta mutta todella koomiselta. Kun siitä selvisin, roikuin taas
naulakossa ja kätilö kurtisteli kulmiaan osaaottavasti. Tunsin itseni
yksinäiseksi ja toivoin että mies tulisi kohta. Katsoin kuitenkin kelloa
kun pääsin synnytyssaliin, ja edellisten synnytysteni perusteella oletin
että menee seuraavaan yöhön saakka. Olen "aina" synnyttänyt yöllä, joten
en osannut yhtään ajatella että vauva syntyisi päiväsaikaan. Tai aamulla.
Kello oli kymmenen yli seitsemän kun tulin synnytyssaliin ja tsekkasin
paikat. Ceedee-soitin, jipii, musiikki soimaan. Pari supistusta meni levyä
laittaessa, ja kun Jamiroquai rupesi laulamaan Feels good/feels so
good... oli pakko ottaa musiikki heti pois, tuntui rienaukselta ja
musiikki muutenkin häiritsi keskittymistäni supistuksiin. Rentoutin itseni
mahdollisimman hyvin silloin kun supistus alkoi ja uudelleen kun supistus
loppui ja hengittelin ässään tyyliini ja yritin olla avoin supistuksille,
mutta ei voinut mitään, sattui kauheasti, silmissä musteni ja oli pakko
vikistä. Tunsin itseni idiootiksi. Kohdunsuu oli viitisen senttiä auki
tullessani sairaalaan. Kätilö tuli esittäytymään ja kertoi että Rouva
Epiduraali oli mennyt sektioon ja tulisi noin vartin päästä. Kysyin,
tulinko liian aikaisin, ja kätilö sanoi että monet tulevat tuossa
vaiheessa että saavat epiduraalin! En siis ollut yksin! Kysyttiin, saako
opiskelija (nainen) seurata synnytystäni. Annoin auliisti luvan, lähinnä
siksi että kun opiskelija tuli esittäytymään, en halunnutkaan päästää
hänen kädestään irti, oli kiva pitää jota kuta kädestä ja puuskuttaa.
Tuntui niin pirun yksinäiseltä vaikka ympärilläni oli ihmisiä. Miestä oli
ikävä, ja lapsia. Ja sattui, iik. Ja oli turhauttavaa seurata
kelloa. Koska vartti olisi mennyt ja anestesialääkäri tulisi
annostelemaan?
Sain epiduraalin, toiminta oli todella nopeaa. Opiskelija piti minua
kädestä ja oli osaaottavan näköinen ja myötätuntoinen. Kääntelimme minua
kyljeltä toiselle, oli hassu tunne kun ensin toiselta puolen katosi kipu,
käännös, ja sitten toiselta puolelta katosi kipu. Näytti hullulta kun maha
kiristyi supistukseen ja supistus tuntui, mutta ei sattunut. Vielä hieman
epäilytti, mutta olin kuitenkin aika varma että epiduraali oli oikea
päätös. Aikaisemmin olin luullut rentoutuvani, mutta olin kuitenkin ollut
ihan mytyssä kivun aiheuttamasta jännityksestä. Nyt pystyin oikomaan ja
kokoamaan itseni. Tämän jälkeen mielikuvani synnytyksestä ovat hieman
hataria, epiduraali nousi minulle taas päähän.
Opiskelija laittoi pyynnöstäni musiikin päälle. Nyt kuulosti hyvältä koska
minustakin tuntui hyvältä. Otin pienet tirsat ja soitin miehelle. Lapset
olivat hereillä, lapsenvahtia odottelivat. Keskustelin opiskelijan kanssa
opinnoistaan ja muista päivän polttavista puheenaiheista. Tuntui kuin
olisin ollut humalassa. Odottelin synnytyksen edistymistä pötkölläni,
jalat olivat ihan hyytelöä.
Kätilö ehdotti kalvojen puhkaisemista. Kyselin tarkkaan miksi ehdotti
sellaista. En ollut ihan vakuuttunut mutta sanoin että puhkaistaan vain.
Kätilö sanoi että mies voisi tulla sairaalaan NYT, koska kalvojen
puhkaisun jälkeen synnytys lähti etenemään räjähdyksenomaisesti. Lapsivesi
oli vihreää.
Mies tulikin suurin piirtein seuraavalla sekunnilla, vähän yli yhdeksän.
Sisätutkimus, olin täysin auki, ja kätilö sanoi että voisin ruveta
ponnistamaan. Se tuntui hölmöltä koska en tuntenut minkäänlaista
ponnistamisen tarvetta. Halusin ponnistaa kyljelläni, viime synnytyksessä
se oli hyvä asento. Kätilö antoi luvan yrittää, mutta ei siitä mitään
tullut. Käännyin selälleni ja asento tuntui ihan hyvältä. En tiennyt koska
ponnistaa. Kätilö antoi ohjeita, ja tuntui todella typerältä ponnistaa, en
saanut ponnistukseen voimaa ollenkaan kun ei ponnistuttanut.
Minusta rupesi tuntumaan että jokin on vialla. Kysyin kätilöltä onko
kaikki hyvin. Oli, kuulemma, vauvan pää vain oli jotenkin kummassa
asennossa. Vanha raskaudenaikainen keuhkovaivani iski päälle ja kätilö toi
minulle happimaskin ja käski hengittää. Oli todella lähellä että en
potkaissut miestä siinä vaiheessa ulos synnytyssalista kun rupesi
sössöttämään jotain Tähtien Sota-juttuja maskista kuuluvien hengitysäänien
pohjalta. Oloni oli huono ja hermostunut ja tuntui että kaikki menee
huonosti ja toinen vain selostaa Darth Vaderista ja kuun valloituksesta,
on siinä kanssa tukihenkilö.
Kätilö kutsui toisen kätilön avuksi paikalle ja keskittyivät väärässä
asennossa olevan pään ongelmaan. Alkoi pikkuhiljaa ponnistuttaa. Yhtäkkiä
kuulin kun kätilö sanoi: "Katsokaa nyt mikä tässä on!" ja häipyi
huoneesta. Minä tietysti panikoin ja kyselin taas onko kaikki hyvin,
samaan aikaan oli pakko ponnistaa. Hengitysteiden puhdistamiseen
tarkoitetussa pumpussa olikin rektaalipää ja kätilö säntäsi hakemaan
oikeaa päätä. Tuossa vaiheessa alkoi naurattaa hillittömästi, se ponnistus
meni ihan pilalle ja annoin miehellekin anteeksi asiattomuudet.
Yhtäkkiä kätilö sanoi että vauvan pää on nyt oikeassa asennossa. Sen
muuten huomasin itsekin, homma helpottui heti. Ponnistin innoissani ja
tunsin kuinka vauva liikahti lupaavasti. Muistin synnytystoivelistani ja
sanoin että "jos ilman välilihan leikkausta selviäisi" ja ponnistin vauvan
pään ulos. Seuraavalla työnnöllä, samalla kun vauvan hengitysteitä
puhdistettiin, ponnistin sitten loput vauvasta. Kello oli 10:13.
Kätilöt purskahtivat nauruun: "Voi kun tuli iso poika!" Mies ihaili että
onpa pojalla isot kädet! Minuun iski epätodellinen olo enkä osannut oikein
sanoa mitään. Ei tuntunutkaan miltään, katsoin vain tapahtumia. Vauva oli
tosiaan iso ja punainen ja isokätinen. Napaverinäyte, neula heilahti ja
veri lensi. Häntä itketti. Havahduin siinä vaiheessa kun kätilö kysyi
mieheltä, haluaako tämä leikata napanuoran. Mies leikkasi esikoisen
napanuoran hämmennyksissään, kakkosen napanuoran antoi kätilön leikata, ja
sanoi tälläkin kertaa että eiköhän kätilö hoida sen homman parhaiten. Minä
mylvähdin että 'saanko minä!' ja nousin istumaan ja leikkasin jalkojeni
välistä vauvan napanuoran poikki.
Vauva oli iso kuin mikä, 55 senttiä ja 4580 grammaa. Sairaalakassin
sisältö oli siis jo alusta asti auttamattomasti liian pieni. Nolostutin
miehen ihailemalla että pojan genitaalit ovat ihan samanlaiset kuin
mieheni. Moneen kertaan ja kovaäänisesti. Olin ihan muissa maailmoissa,
ainoa ajatukseni oli että vauva pitää saada rinnalle heti. Sainkin, ja
vauva rupesi heti syömään. Imetin rauhassa, sen jälkeen kätilö kylvetti
vauvan. Hän oli ihan vakava, ämpärissä pystyasennossa, käänteli vartaloaan
pään pysyessä paikallaan. Hänellä oli heti silmät auki ja näin että ne
ovat siniset. Tukkaakin hänellä oli, vaikea sanoa minkä väristä. Märkää.
En jaksanut pahemmin makailla vaan halusin istumaan. Kätilö ompeli pienen
repeämän ja minä ihmettelin että "ai minkä repeämän"? Kolme tikkiä.
Minusta se oli paljon, mutta kätilö informoi että repeämä on tosi pieni,
tekevät vain taideparsintaa. Vauva ja minä olimme täynnä neuloja ja
kanyyleja ja ties mitä, vauvalla anturi päässä sydänääniä varten, minulla
tippa kädessä ja epiduraalisysteemit selässä ja vaikka mitä. Repeämineen
kaikkineen, pahin vaurio mikä synnytyksestä jäi, oli teipin aiheuttama
ihottuma selässäni.
Vauva oli isänsä sylissä sen hetken kun käväisin suihkussa toisen
imetyksen jälkeen. Vaihdoin puhtaat vaatteet päälle ja söin. Nälkä oli
kammottava, olin syönyt viimeksi iltapalan ja siitä oli pitkä aika. Vauva
oli sylissäni kun kätilö tuli kysymään olemmeko valmiit siirtymään
osastolle ja haluanko mennä rullatuolissa. Heitin repun selkään ja olin jo
ottamassa vauvaa kantoliinaan. Mies ja kätilö sanoivat, ettei kannata
urheilla, isä voi kantaa vauvan. Kävelimme sitten niin. Tuntui edelleen
siltä kuin olisin ollut humalassa. Tuntui ihanalta ja tyytyväiseltä.
Kolmen lapsen äidiltä!
Osastolla tuli sairaanhoitaja heti tervehtimään ja näytti meille
huoneemme. Kysyin saako vauvaa nukuttaa vieressä. Sain luvan. Kysyin saako
vauvaa kantaa kantoliinassa. Hoitaja sanoi että sitä ei suositella vaan
vauvaa pitäisi kuljettaa pikku sängyssään. Sanoin että aion kantaa
liinassa. Kätilö onnitteli vielä ja halasi mennessään. Juttelimme miehen
kanssa hetken ja soitimme lapsille, sitten mieheni lähti kotiin ja minä
jäin vauvan kanssa pötköttämään vierekkäin. En tuntenut oloani kovin
väsyneeksi, mutta kohta uni vei sylissäni rinta suussa makailevan
pikkuvauvan ja minut mennessään ja nukuimme monta tuntia. |
