Kuudentena esittelyssä Granju, Katie Allison (with Kennedy, B.) Attachment Parenting: Instinctive Care for your Baby and Young Child. Pocket Books 1999. 312 s.
  Kirja on perusteellinen, laaja ja samalla helppolukuinen perusteos AP:sta. Se antaa hyvän käsityksen siitä, mitä attachment parenting on: lapsen arvostamista, lapsen kohtelemista ihmisenä alusta alkaen, sellaisia käytäntöjä, jotka auttavat muodostamaan vahvan kiintymyssuhteen lapsen ja vanhemman välille. Kun tämä pohja on hyvä, moni asia lasten kanssa sujuu paremmin.
[Liedloff] [Ljungberg] [Jackson] [Pantley] [Sears] [Granju] [SearsII] [Sears III]
Kirja on perusteellinen, laaja ja samalla helppolukuinen perusteos AP:sta. Se antaa hyvän käsityksen siitä, mitä attachment parenting on: lapsen arvostamista, lapsen kohtelemista ihmisenä alusta alkaen, sellaisia käytäntöjä, jotka auttavat muodostamaan vahvan kiintymyssuhteen lapsen ja vanhemman välille. Kun tämä pohja on hyvä, moni asia lasten kanssa sujuu paremmin.Kiintymyssuhde – joka alkaa muodostua heti lapsen ensimmäisistä elinhetkistä alkaen – on attachment parenting -ajattelun ytimessä. Imetys, kantaminen, lapsen lähellä nukkuminen, koskettaminen, lapsen tarpeisiin (esim. itkuun) vastaaminen ovat käytäntöjä, joiden avulla kiintymyssuhde muodostuu vahvaksi.

Granju listaa kuusi perusperiaatetta:

1. Pidä lasta lähelläsi ensimmäiset päivät. Lapsen ensimmäiset elintunnit ja -päivät ovat ainutlaatuista, herkkää aikaa. Silloin luodaan ensimmäiset siteet lapsen ja äidin välille.
2. Imetä lastasi. Granjun kirjassa on paljon tietoa rintamaidon ja imetyksen merkityksestä lapselle. Rintamaito on todettu tutkimuksissa kaikkein terveellisimmäksi ravinnoksi vauvalle, ja imetys on myös helpoin tapa ruokkia lasta hänen omien tarpeidensa mukaisesti.
3. Vastaa lapsesi tarpeisiin. Lapselle muodostuu tunne yhteydestä äitiin sen kautta, miten hyvin äiti ymmärtää hänen tarpeitaan ja vastaa niihin. Vauvan huudattaminen häiritsee vanhemman ja lapsen vuorovaikutusta, ja äidin herkkyys lapsen viesteille kärsii.

4. Nuku lähellä vauvaa.
5. Kanna lasta ja pidä häntä paljon lähelläsi. Tutkimus on osoittanut, että vauvat, joita kannetaan paljon ja jotka saavat paljon fyysistä läheisyyttä, itkevät vähemmän kuin muut.
6. Kunnioita lastasi alusta asti omana yksilönään. Ajatus siitä, että jo vauvan pitäisi olla "itsenäinen", on väärä. Se, että vauvan tarpeet täytetään ja että hän saa siirtyä kehitysvaiheesta toiseen silloin, kun on itse siihen valmis, auttaa häntä kasvamaan itsenäiseksi. Granju siteeraa: ”Jokaisella vaiheella lapsen elämässä on tarkoituksensa. Jos voimme vastata lapsen tarpeisiin oikealla tavalla jokaisessa kehitysvaiheessa, hän voi siirtyä eteenpäin.”

Granju listaa vielä muutamia lisäkohtia:
1. Attachment parenting on joustavaa. Sitä tulee soveltaa oman perheen ja oman, yksilöllisen lapsen tarpeiden mukaan.
2. Kyse on äitiydestä – ja isyydestä. Vaikka isät eivät voikaan imettää, he voivat monella muulla tavalla soveltaa AP:n käytäntöjä.
3. AP ei muuta äitejä ja isiä marttyyreiksi! Varhaisvaiheessa, kyllä, äidin on vietettävä paljon aikaa vauvan kanssa, pidettävä lähellä, kannettava, imetettävä. Siitä ei pääse mihinkään, sitä vanhemmuus on. Mutta kokonaisuudessaan AP:n käytännöt tekevät vanhemmuuden helpommaksi – vapauttavammaksi. Vanhemmat usein tietävät sisimmässään, että AP on oikea tapa olla lapsen kanssa: lasta pitäisi kantaa, lasta ei pitäisi jättää yöllä yksin, lasta pitäisi imettää, koska hän yksinkertaisesti tarvitsee sitä. Omaa intuitiota vastoin eläminen on uuvuttavaa.
4. AP voi helpottaa nykyajan kiireisiä vanhempia. Ei ole totta, että AP sopisi vain kotiäideille tai niille, jotka eivät tee töitä kodin ulkopuolella. Päinvastoin, monet AP:n käytännöt helpottavat elämää lapsen kanssa niin, että on helpompi yhdistää vauvanhoito ja ”entinen elämä”.
5. Attachment parenting on perhekeskeistä, ei lapsikeskeistä. Lapsi ei ole elämän keskipiste. Jokaisen perheenjäsenen tarpeet on otettava huomioon. Lapset tuntevat olonsa eheämmäksi ja turvallisemmaksi, kun vanhemmat luottavat enemmän itseensä ja elävät rennommin.
6. Attachment parenting helpottaa lapsen kasvattamista. Kun vauvat ja pikkulapset tuntevat olonsa turvalliseksi ja kun heidän tarpeensa on tyydytetty, heillä on vähemmän tarvetta esim. marista, huutaa tai takertua vanhempiinsa.

Ehkä tärkein asia muistaa AP:sta on Granjun mukaan se, että AP on paljon enemmän kuin osiensa summa: se ei ole vain lista ”työkaluja” tai apuvälineitä, vaan kokonainen ajattelutapa. Esimerkiksi kantoliina on vain apuväline – monet äidit, jotka eivät koskaan ole käyttäneet kantoliinaa, toteuttavat silti AP-vanhemmuutta.

raskausaika
Kirjan toinen luku käsittelee raskausaikaa. Raskausaikana kannattaa miettiä sitä tapaa, jolla itseä on vauvana hoidettu. Onko minua imetetty? Onko minua huudatettu? Olenko minä joutunut nukkumaan yksin? Tällaiset asiat voivat tiedostamatta vaikuttaa siihen, miten me hoidamme omia vauvojamme. Jokainen meistä tulee vanhemmaksi omaa taustaansa vasten. Jos tiedostamattomia esteitä esim. imettämiselle ei ole työstetty raskausaikana läpi, ne voivat haitata esikoisen imetystä.

Usein negatiiviset asenteet AP-vanhemmuutta kohtaan nousevat juuri omista tiedostamattomista kokemuksista, esim. syyllisyydestä. Granju lainaa yksivuotiaan lapsen äidin kommenttia:

”Kun äitini on minun ja poikani kanssa, hän tuntee tarvetta puolustaa omaa äitiyttään, vaikka en ole koskaan arvostellut sitä tapaa, jolla minua on hoidettu. Kun äitini näkee minun imettävän Samia, hän kertoo, miten hänellä itsellään ei maito riittänyt. Kun hän näkee, että kannan Samia liinassa, hän sanoo, että hän ei olisi ikinä voinut kantaa taaperoa, koska hänellä on niin heikko selkä. Tämä voi olla varsin uuvuttavaa, mutta olen tajunnut, että hän tuntee surua omasta äitiydestään, ja siitä puhuminen helpottaa häntä." (Janet)

Kolmen lapsen äiti Marianne taas kertoo:

”Se, että olen hoitanut lapsiani AP:n mukaisesti, on ollut hyvin parantava kokemus sekä minulle että äidilleni. Koko aikuisen elämäni ajan tunsin kiukkua äitiäni kohtaan, jostain syystä, jota en pystynyt tarkemmin selittämään. Nyt tiedän, että minusta tuntui, että hän ei koskaan ollut sellainen äiti, jota olisin tarvinnut. En muista, että minua olisi koskaan pidetty sylissä tai hellitty lapsena. Äitini katseli, miten imetin lapsiani ja pidin heitä lähelläni päivisin ja öisin. Hän alkoi vähitellen kertoa minulle, miten vaikeaa hänen oli noudattaa lääkärinsä neuvoa, että meitä lapsia ei saisi ottaa syliin, kun itkimme. Lääkäri oli sanonut, että menisimme siitä piloille. Luulen, että äitini tuntee nyt itsensä huijatuksi, vaikka hänestä onkin tullut ihana AP-isoäiti!” (Marianne)

Granju kirjoittaa, että monet vanhemmat huomaavat AP-käytäntöjen tärkeyden vasta toisen tai kolmannen lapsensa kohdalla. Ehkä esikoista on "koulutettu" huudattamalla ja ruokittu kellon mukaan, ja vasta toisen tai kolmannen lapsen kohdalla huomataan, että on helpompia ja parempiakin tapoja elää vauvan kanssa. Silloin äiti ja isä saattavat tuntea huonoa omaatuntoa – mutta Granju lohduttaa, että ei ole koskaan liian myöhäistä. Syyllisyyden tunteet kannattaa unohtaa. Vaikka esikouluikäistä ei voi enää ruveta imettämään, hänelle voi antaa läheisyyttä muuten ja hänen tarpeensa voi ottaa huomioon. Isommalle lapselle on myös hyväksi nähdä, miten pienempiä sisaruksia hoidetaan attachment parenting -ajatusten mukaisesti: nämä ovat tapoja, jotka lapsi siirtää eteenpäin omille jälkeläisilleen.

vauvatarvikeviidakossa
Odotusaikana valmistaudutaan usein vauvan tuloon mm. hankkimalla vauvalle tavaroita vaatteista auton turvaistuimiin; vauvalle tehdään pesää. Vauvatarvikemarkkinat ovat kuitenkin iso bisnes, ja kannattaa miettiä, mitä todella tarvitsee. Kantoliina ja imetyspaita voivat olla käteviä ja helpottaa äidin ja lapsen läheisyyttä. Mutta AP-vanhemmat saattavat toisaalta huomata, että esim. sellaista "perustarviketta" kuin pinnasänkyä ei oikeastaan tarvitakaan mihinkään. Jokainen perhe tekee omat ratkaisunsa siinä, miten paljon tavaraa haluaa hankkia – Beatrix Potter -kuvin koristeltu vauvanurkkaus voi olla söpö, mutta vauva tarvitsee kaikkein eniten vanhempien lämmintä syliä. Mainonnan suhteen Granju kehottaa kriittisyyteen: korviketta ei kannata ostaa kaiken varalta kotiin, eivätkä esim. tuttipullot ole läheskään aina tarpeellisia.

imetys enemmän kuin pelkkää ruokintaa
Granju kehottaa hankkimaan tietoa imetyksestä jo raskausaikana. Tämä kirja on yksi hyvä lähde siihen – Granju omistaa suuren osan kirjaa imetykselle. ”Rintaruokinta ei ole parempi vaihtoehto, se on yksinkertaisesti normaalia”, Granju kirjoittaa. Hän käsittelee perusteellisesti rintamaidon etuja korvikkeeseen verrattuna. WHO suosittaa, että jos äiti ei pysty imettämään, äidin omaa maitoa pumpattaisiin ja annettaisiin lapselle jollain muulla tavalla. Toinen vaihtoehto olisi toisen äidin maito, ja vasta viimeisenä tulisi turvautua teollisiin korvikkeisiin.

Oikea tieto on olennaista imetyksen onnistumisen kannalta. Granjun esimerkeissä äidit kertovat, miten imetys on mennyt myttyyn väärien neuvojen takia. On esimerkiksi kehotettu imettämään lasta vain noin kolmen tunnin välein, että rinnat ehtivät täyttyä. Tai kerrottu, että kolmikuista vauvaa ei saa enää imettää öisin, jotta hän nukkuisi läpi yön. Väärää tietoa imetyksestä liikkuu paljon, ja korvikkeen markkinoijilla saattaa olla tähän osuutensa.

Rintamaito on kaikissa tutkimuksissa todettu terveellisimmäksi ravinnoksi vauvalle. Mutta imetys on tärkeää myös muista syistä. Imetys auttaa kiintymyssuhteen muodostamisessa, ja on helpompaa vastata vauvan tarpeisiin luonnollisesti, kun ei tarvitse lämmitellä korvikkeita ja keitellä pulloja. Lisäksi tutkimukset ovat viime aikoina osoittaneet, että imettävän äidin elimistössä erittyy oksitosiinia ja prolaktiinia, jotka tuottavat äidille mielihyvää ja rauhoittavat. Imetys vahvistaa äidin ja vauvan suhdetta siis myös siksi, että se tuottaa mielihyvää äidille.

Granju käsittelee myös imetysvaikeuksia sekä epäonnistuneeseen imetykseen liittyvää mahdollista syyllisyyden tunnetta. Lisäksi hän listaa pitkän listan harhaluuloja korvikkeiden koostumuksesta (”korvike on lähes samaa kuin rintamaito”) siihen, että imettävä äiti ei voi värjätä hiuksiaan. Mutta tosiasia on, että ”imetys on syypää kaikkeen”.

”Sukulaiset, lääkärit, naapurit, ystävät ja taksikuskit tulevat syyttämään imetystä, jos äiti on väsynyt, hermostunut, itkee, sairastaa, kärsii polvisäryistä tai unettomuudesta, on aina uninen, tuntee huimausta, kärsii anemiasta tai migreenistä, valittaa hiustenlähtöä, näköhäiriöitä, korvien soimista tai ihon kutinaa. Imetys on aina syypää avio-ongelmiin tai isompien lasten mustasukkaisuuteen. Imetystä syytetään, jos kuolleisuusluvut nousevat tai talous menee alamäkeä. Kun mikä tahansa asia sujuu huonosti, naisia yleensä neuvotaan lopettamaan imetys”, Granju kirjoittaa sarkastisesti.

Granjun kirja on varsin perusteellinen tietopaketti imetyksestä. Se kumoaa yleisimpiä harhaluuloja ja auttaa ajattelemaan asiaa pintaa syvemmältä. Lisäksi mukana on paljon käytännön vinkkejä ja äitien kokemuksia, esimerkiksi kaksosten imettämisestä ja isän roolista imetyksen aikana. Yksi luku on omistettu yli 1-vuotiaan lapsen imettämiseen liittyville kysymyksille.

jyrkkä ei huudattamisunikouluille
Aiemmista AP-esittelyistä tutulla tavalla Granju suosittaa, että lasta ei jätetä yksin öiseen aikaan. Perhepeti voi taata paremman unen koko perheelle, kun vauvan yöheräämiset vähenevät. ”Please, please, please don’t Ferberize your baby”, Granju kirjoittaa – Dr. Richard Ferber on amerikkalainen lääkäri, joka on kirjoittanut Babywise-oppaan, jossa suosittelee huudattamisunikoulua vauvoille parempien yöunien takaamiseksi. Granjun mukaan vauvan jättäminen yksin huutamaan on kaikkea muuta kuin suositeltavaa. Se on piittaamattomuutta vauvan tarpeista ja tylsyttää vanhempien vaistoa lapsen viestejä kohtaan. Lisäksi pitkitetty itkeminen on haitallista vauvoille. Kaiken huipuksi, Granju kirjoittaa, huudattaminen ei paranna yöunia yleensä kuin tilapäisesti.

Juliana, yksivuotiaan tyttären äiti, kertoo kokemuksensa huudattamisesta, ”Ferberin metodista”.

”Ferberin metodi oli itse asiassa syy, joka muutti meidät AP-vanhemmiksi. Kokeilimme sitä, kun Jenna oli puolivuotias, vaativa ja suuritarpeinen vauva. Jenna alkoi huutaa kurkku suorana sillä sekunnilla, kun lähdimme huoneesta (siliteltyämme ja taputeltuamme häntä ensin, kuten Ferberin kirjassa suositellaan). Hän jatkoi hirvittävää, korviasärkevää karjuntaansa pieniä taukoja lukuunottamatta neljän tunnin ajan. Silloin tällöin kävimme kertomassa hänelle, että rakastamme häntä ja teemme tätä vain hänen omaksi parhaakseen. Joka kerta, kun näin hänen pienet kyynelten juovittamat kasvonsa anelemassa, etten jättäisi häntä, minusta tuntui kuin kuolisin. Mutta kirjan mukaan meidän oli tehtävä se, mikä oli Jennalle parhaaksi, jos halusimme olla hyviä vanhempia. Muuten hän ei koskaan oppisi nukahtamaan itsekseen. No, lyhyesti sanottuna hän ei lopultakaan nukahtanut tuona yönä ja minä tunsin sisälläni, että se mitä teimme, oli todella väärin. Viikkoja tapahtuman jälkeen Jenna ripustautui minuun kuin apinanpoikanen eikä halunnut päästää minua näkyvistään. Hänen kurkkunsa oli käheä huutamisesta. Hän alkoi itse asiassa nukkua paljon huonommin kuin aikaisemmin, koska hän pelkäsi, että jättäisimme hänet taas yksin. Koko kauhea kokemus sai minut etsimään uudenlaista tapaa käsitellä hänen persoonaansa. Olen todella iloinen, että löysin Tri Searsin kirjan (”The Fussy Baby: How To Bring Out the Best in Your High-Need Child”, Signet 1989). Se muutti elämämme.” (Juliana)

Granju lainaa myös AP-guru Searsia kirjassaan:

Kysymys: Olen kuullut, että jos vauva tottuu nukahtamaan rinnalle tai isänsä syliin, hän ei herättyään osaa nukahtaa itsekseen. Onko tämä totta?

Tri Searsin vastaus: Totta, totta – ja entä sitten? (---) Vauva on pieni vain lyhyen aikaa, ja tänä aikana luodaan luottamuksen perusta. Mieti, mitä tapahtuu, jos vauva herää yksin ja hänet pakotetaan, ennen aikojaan, rauhoittamaan itse itsensä. Koulukunta, jonka mukaan vauvan pitäisi oppia rauhoittamaan itse itsensä ja nukahtamaan ilman äidin ja isän apua jo ihan pienenä, jättää huomiotta tärkeän asian lapsen kehityksessä: tarve, joka on tyydytetty varhaislapsuudessa, poistuu. Sen sijaan tarve, jota ei ole tyydytetty, ei koskaan poistu kokonaan, vaan ilmenee myöhemmin ’kiintymishäiriöinä’: aggressiona, kiukkuna, eristäytymisenä tai vetäytymisenä ja kurinpito-ongelmina. Meillä on käytännön nyrkkisääntö: ensimmäisen vuoden aikana lapsen halut ja tarpeet ovat yleensä yhtä.”
(lyhentäen suomennettu)

työssäkäyvän äidin AP-opas
Attachment parenting sopii myös äideille (vanhemmille), jotka tekevät töitä kodin ulkopuolella. AP-käytäntöjä toteuttaakseen ei siis tarvitse omistautua yksinomaan lapsille ja kodille. Granju kirjoittaa, että jokainen perhe tekee omat ratkaisunsa työssäkäymisen suhteen, kirja ei ota niihin kantaa. Mutta kirjassa annetaan ohjeita, miten turvataan hyvä kiintymyssuhde silloinkin, kun äiti käy töissä kodin ulkopuolella. ”Työssäkäyvät vanhemmat huomaavat usein, että attachment parenting -käytännöt , kuten imetys, vauvan kantaminen tai perhepeti voivat olla oivallisia tapoja luoda terve yhteys pienten lasten kanssa silloinkin, kun työ vie vanhemmat pois kotoa. Ja bonuksena, monet työssäkäyvät vanhemmat ovat huomanneet, että AP:n joustavuus helpottaa heidän kiireistä elämäänsä”, Granju kirjoittaa.

Hän neuvoo työssäkäyvää äitiä pitämään pisimmän mahdollisen äitiysloman, jotta lapsen varhaisvaiheissa ehtisi muodostua mahdollisimman hyvä pohja kiintymyssuhteelle. Kun äiti menee töihin, Granju kehottaa kiinnittämään erityistä huomiota siihen, miten lapsen hoito järjestetään. Lapsen hoitaja pitäisi voida ottaa osaksi lapsen ”yhteisöä” niin, että lapsi näkee, että vanhempien ja hoitajan välillä on luottamuksellinen suhde. Pitäisi myös voida panostaa jatkuvuuteen, niin että lapsi voi muodostaa kiintymyssuhteen hoitajaansa.

Granju antaa neuvoja, miten äidin ja lapsen suhteeseen voi panostaa silloin, jos on päivät töissä, ja miten imetystä voi jatkaa työn ohessa. Myös työssäkäynnin ja hoitojärjestelyjen suhteen on otettava huomioon lapsen yksilöllinen luonteenlaatu. Se, mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle.

tulossa

Seuraavana sarjassa William & Martha Searsin The Attachment Parenting Book: A Commonsense Guide to Understanding and Nurturing Your Baby, sekä samojen tekijöiden laaja The Baby Book: Everything You Need to Know About Your Baby From Birth to Age Two.

Haluatko kysyä tai kommentoida? Kirjoita suoraan Johannalle.

Lisälukemista: Granjun blogi ja pieni haastattelu.